• Katja

Uudelle mantereelle


Pimeys, lämpö ja meren matala hyrske. Millaista onkaan saapua "pimeälle mantereelle"? Hivenen ennakkoluuloisena maalaistyttönä Afrikkaan meno tuntui hurjalta, varsinkin kun mielikuvat rakentuvat lähinnä stereotypioiden varaan. Olin kyllä kuullut Afrikan kävijöiden vaihtelevia kokemuksia. Mielenkiintoni ja uteliaisuuteni perustui juuri näihin tapaamieni ihmisten kommentteihin, kuten "en ole ikinä nähnyt ihmisiä jotka ovat yhtä elossa" tai "jos ei ikinä käy kehitysmaissa, maailmasta näkee niin paljon vähemmän". Olin valmiina niin sanotusti laajentamaan pääkoppaa ja laittamaan tyyneyteni testiin.



Tietenkin köyhyys hyppää silmille välittömästi. Jo matkalla Lomén lentokentältä hotelliin näin ihmisiä hökkeleiden edustalla himmeiden lamppujen valossa: tuli mieleen lasten kepeistä kyhäämät metsämajat. Taksikuski oli luotettavan oloinen. Ajelimme pimeydessä ja tien varsilla oli tummia hahmoja, jotka havaitsi vasta ihan kohdalla, kunnes yhtäkkiä pysähdyimme jonnekin ja näin Matin hotellin portilla reissuparrassa ja Fjällrävenin kuoritakissa. Huoneessa oli laattalattia, kylppärissä ei suihkuverhoa.


Varsinaiseen määränpäähän tultiin seuraavana päivänä. Grand Popo on 57 000 asukkaan kalastajakylä Länsi-Afrikan kainalossa Guineanlahden rannalla. Korkeat kookospalmut huojuvat, massiiviset aallot myrskyävät hiekkarantaan, jossain näkymätön lintu pitää piippaavaa ääntä kuin metronomi ja kaiken aikaa ihmiset kulkevat askareillaan tai oleilevat vain. Riisiä ja papuja myydään hiekkaisen kadun pientareilla. Roskien poltosta lähtee etova haju.



Tunnelma on outo ja odottava. En tiedä milloin pääsemme muuttamaan asuntoomme. En tiedä milloin työ varsinaisesti alkaa. En tiedä mitä ruoka-annoksen tai keksipaketin pitäisi oikeasti maksaa. En tiedä kehtaako rannalla ottaa aurinkoa bikineissä. En tiedä mitä punainen makea kastike oikein on. En edes aina tiedä, puhuuko joku minulle pidgin-ranskaa vai paikallista kieltä. En tiedä kuinka paljon pitäisi pelätä hanavettä, aamupalalla tarjottavia hedelmänpaloja tai iltaisin saapuvia mykkiä hyttysiä.


Kun kulkee Grand Popon viivasuoraa raittia tarpeeksi monta kertaa, huomaa pikku hiljaa tuttuja asioita. Puurokojun tyttö muistaa meidät ja antaa automaattisesti kaksi puuroa ja kalapiirakan. Sama mopotaksikuski ilmestyy viereen pari kertaa päivässä, hymyillen korvasta korvaan. Ruokaostosten tekoon tai menun tulkitsemiseen ei tarvitse enää käyttää niin paljon energiaa. Kumman tyytyväinen sitä on niinkin vähään kuin ruokaan ja nukkumapaikkaan.






MatKat 2020

Yhteystiedot:

okkamatti (at) gmail . com

kat.karki (at) gmail . com

This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now